Miksi rukoilisin?

Pariisi. Maailma heräsi tänä aamuna uutisiin pimenneestä valon kaupungista. Sanat eivät riitä kuvaamaan tapahtumien kauheutta, ja jäljellä on vain kyyneleitä – ja rukouksia.

Eiffel-tornin varjossa tapahtuneet iskut ovat herättäneet sosiaalisessa mediassa paljon myötätuntoa, jonka osoittamiseksi käytetään hashtagia #prayforparis, joka kalskahtaa amerikkalaiselta in god we trust -ajattelulta. Miksi rukoilisin? Uskonto on jokaisen henkilökohtainen asia enkä ota siihen kantaa sen enempää. Itse klikkasin salamana Eroakirkosta.fi-sivustolle jättämään kannanottoni, ennen kuin kristityt taas rientävät mekastamaan siitä, kuinka paha islam on, ja roomalais-katolinen Soinin Timppa saa taas argumentin rajojen sulkemiseen kaikilta, jotka eivät usko samaan jumalaan hänen kanssaan.

Jihadistien terroristijärjestö Isis on ilmoittautunut iskujen tekijäksi. Miksi kammottavaan terroritekoon vastataan rukouksin? Uskontokuntien kääntyminen toisiaan vastaan ja useiden uskonnollisten ääriliikkeiden radikalisoituminen johtaa tähän. Uskonnolla perustellaan mielipuolisia tekoja, vaikka terrorismilla ei ole mitään tekemistä uskontojen kanssa. Pariisissa menetettiin viime yönä noin 150 ihmishenkeä. Rukouksen voima ei tuo heitä takaisin ja kauniit ajatukset jäävät kaikumaan tyhjyyteen.

Riski on, että Isisin tekemä isku lietsoo jälleen vihapuhetta islamia vastaan. Kauhulla jo odotan Facebookin feedin täyttymistä ”maahanmuuttokriitikoiden” kommenteista, kuinka nyt taas nähdään, mitä maahanmuutto ja kaikki uskonnot, jotka eivät ole kristinusko, tuovat mukanaan Eurooppaan.

Tieto siitä, että viimeöiset tapahtumat olisivat osa jonkun jumalan suurta mestarillista suunnitelmaa, saattaisi lohduttaa. Nyt eivät auta rukoukset, vaan rohkeus puolustaa vapaata ja demokraattista tasavaltaa, jossa kaikki ovat yhdenvertaisia uskontoon tai elämänkatsomukseen katsomatta.

Kuten Charlie Hebdon sarjakuvapiirtäjä Joann Sfar asian ilmaisee: Pariisi ei tarvitse enempää uskontoa, vaan musiikkia, suudelmia, elämää, samppanjaa ja iloa.

Eiffel-torniEdit 15.11.2015: tekstiä täydennetty.

Yöllisiä kotimatkoja ja omaa aikaa eli viikot kotiinpaluun jälkeen 2

Elämä Suomessa on sittenkin aika kivaa, vaikka tänään aamulla sieluuni sattui kun luin Hesarista, kuinka uusnatsit olivat taas perseilleet Jyväskylässä. Vastakkainasettelun aika on ohi sanoi Niinistön Sauli kun presidenttikisaan läksi. Väärässä oli.

Suomi. Kaikkia hassuja eroja kotimaan ja Etelä-Afrikan välillä on tullut mieleen sen jälkeen kun palasin. Täällä tiskit pestään tiskiharjalla eikä sienellä tai rätillä ja rasvaton maito on vaaleansinisessä pakkauksessa punaisen sijaan (olin lähellä ostaa punaista maitoa viime yönä käydessäni fiksuna tyttönä hakemassa kahvimaitoa aamuksi. Tämän jälkeen yöbussissa muuan öinen kulkija nukahti vieressäni ja laski päänsä olkapäälleni, johon reagoin hihittämällä, vaikka oikeasti olisi varmaan pitänyt herättää kaveri ja kysyä, missä hän aikoo jäädä pois. Onneksi poloinen heräsi tirskuntaani, pahoitteli ja pyysi herättämään ennen kuin hyppään itse bussista ulos. Toivottavasti pääsit kotiin, muukalainen!). Sainkin tästä aasinsillan siihen itsestäänselvimpään eroon: turvallisuuteen.

Helsingissä voin baari-illan päätteeksi hypätä bussiin, raitiovaunuun tai lähijunaan turvallisin mielin tai vaihtoehtoisesti kävellä kotiin pitkin kaupungin autioita katuja. Etelä-Afrikassa tällainen holtittomuus ei tulisi kuuloonkaan. Yöllä kotiin mennään taksilla tai omalla autolla. Rattijuoppous on ihan ok, sillä on turvallisempaa ajaa päissään kuin kävellä kotiin ja asettaa itsensä ryöstelijöiden ja muiden hullujen potentiaaliseksi uhriksi. Tuomitsen jyrkästi rattiin hyppäämisen, jos olutta on tullut otettua enemmän kuin kaksi tuopillista. Valitettavasti maassa, jossa ei voi kävellä yksin yöllä tai vielä vähemmän vaikuttaa kuskin juomatapoihin, on pakko silloin tällöin antaa periksi ja nousta autoon, jonka ratin takana istuu alkoholiannoksen poikineen nauttinut yksilö. Kuulin tosin että vastaavaa harrastetaan myös Lapissa, erona ainoastaan lappalaisten lyömätön kekseliäisyys: jonkinlainen valoilla kikkailu merkkinä muille autoilijoille että täältä tullaan ja kännissä ollaan – VÄISTÄ!

Olen tehnyt varmaan henkilökohtaisen päivitystiheysennätykseni viimeisen 19 päivän aikana. Tässä siis seuraava kohta listallani eroista Suomen ja Etelä-Afrikan välillä: me-time. Viihdyn itsekseni ja kaipaan omaa aikaa. Etelä-Afrikassa on (kai) sosiaalisesti paheksuttavaa tai ainakin jokseenkin epäilyttävää jos joku haluaa maata päivän sängyssä seuranaan vain postmodernismin klassikkoteos. Blogin päivittämiseen tarjoutuu näin ollen hyvin vähän mahdollisuuksia, kun aina pitää olla jonkun kanssa jossain tekemässä jotain. Tämä saattaakin olla osasyy hienoiseen paluushokkiini: piti tottua taas viettämään aikaa itsensä kanssa. Nyt sekin sujuu jo täysin ongelmitta. Eilen olin ystävien kanssa ja oli oikein hauskaa, vaikka kukaan ei suostunutkaan lähtemään jo valmiiksi mielessäni valitsemaani viihderavintolaan. Tänään puolestaan olen hyvillä mielin yksin kotona koko päivän ja luen Harper Leetä.

Nyt kun kerta pääsin puhumaan lempiaiheestani, jätän tämän linkin tähän ja totean: lukekaa, ihmiset! Se on kuin matkailua, mutta ei vaadi yhtä suuria taloudellisia ja ajallisia resursseja. Lisäksi kirjat tuoksuvat hyvälle ja niistä saattaa oppia jotain. Siispä: 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa (Immoselle ja Jyväskylän öykkäreille suosittelen lämpimästi numeroita 8, 11, 12 ja 96).

 

Pohjamutia ja auringonpaistetta eli viikot kotiinpaluun jälkeen

Heinäkuisena maanantaina kahdeksantoista (18) päivää sitten British Airwaysin lento BA44 laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle sekavassa tilassa oleva 25-vuotias – eli minä – mukanaan. Hikoillessani samoissa vaatteissa, jotka päällä olin lähtenyt Kapkaupungin talvesta kohti kesäistä Suomea, totesin, että ei tämä kesä nyt niin kamala täällä ole kuin Facebookin news feed on antanut ymmärtää. Vastassa oli koko perhe (yllättävää) – äiti nyyhki, pikkuveli näytti entistä hipsterimmältä ja tuttu ja turvallinen isä sanoi tervetuloa kotiin.

Viikkoa myöhemmin se samainen news feed on täynnä aivan erilaista asiaa –  Olli Immosta ja monikulttuurisuutta. Alkoi vituttaa ärsyttää. Kaikki ovat jo varmaan läpeensä kyllästyneitä siitä syntyneeseen sanahelinään, joten en jatka, vaan totean yksinkertaisesti, että Suomessa monikulttuurisuus on ehdottomasti mahdollisuus eikä uhka ja kaikenlainen rasismi pitäisi stopata heti alkuunsa. Lisäksi olen pallon toisella puolella uupumukseen asti osallistunut keskusteluihin, esittänyt omia näkemyksiäni ja ollut sivustakuuntelijana kun puheenaiheena on ollut rotujen välinen kuilu. Etelä-Afrikassa kuka tahansa vähänkin pidemmän ajan oleskellut on varmasti samaa mieltä siitä, että monikulttuurisuuden demonisointi ja segregaation pönkittäminen voi johtaa yhteiskunnan vaarallisen lähelle kallion jyrkännettä, josta pienellä töytäisyllä mennään kuperkeikkaa vauhdilla alas ja humpsis, pohjalla ollaan.

Niin, ja sitten meillä on tämä Suomi ja tämä suomalainen kulttuuri. Pimeitä talvipäiviä, mämmiä, perheväkivaltaa, kalsarikännejä, itsemurhia ja mykkiä ihmisiä. Valoisia kesäöitä, savulohta, naku-uinteja meressä, tasa-arvoa tai ainakin kovaa yritystä sen edistämiseksi, rehellisyyttä ja ystävällisiä ihmisiä. Jokaisesta kulttuurista ja maasta löytyy kyllä peukutettavaa ja paheksuttavaa. Noin kuukausi sitten makasin riippukeinussa Mosambikilaisessa pikkukylässä ja koin ilon läikähdyksen sydämessäni, kun ajatukseni harhautuivat lähellä häämöttävään kotiinpaluuseen. Tällä hetkellä muistelen kaiholla tuota köyhää maata ja niitä päiviä, kun oli täysin sallittua olla tekemättä mitään kehittävää ja päivän ainoa agenda oli kävellä rannalle lainelauta kainalossa katsomaan, miltä meri näyttää, sekä niitä iltoja, kun paikallinen tuttava istutti sekalaisen, mutta ah, niin hulvattoman seurueemme pöytään ja sanoi  you just sit there and I will cook for you.

Täällä vastaava elämäntyyli ei ihan sovi kuvioon. Täytyy miettiä, mistä tulee rahaa ja paljonko, täytyy menestyä, olla tehokas, osata kokata itse, käyttää kenkiä ja näyttää iloista naamaa sen kaiken keskellä. Pitäisi-verbi leimaa tämähetkistä päänsisäistä maailmaani. Minulla on Suomessa toki kaikki, mitä tarvitsen: katto pään päällä, kaapissa jälkiuunileipää ja Oltermannia sen päälle, älypuhelin, hylly täynnä kirjoja, joiden avulla sivistää itseäni, opiskelupaikka (maksuton), perhe ja ystäviä (maksuttomia myös), työ, josta pidän ja näiden päälle kaikenlaista turhaa, jota ilmankin voisi elellä mukavasti. Etelä-Afrikassa kulttuurishokki loisti poissaolollaan ja viimeksi noin kuusi vuotta sitten tullessani paluumuuttajana Suomeen, olin aivan onnesta ymmyrkäisenä. Näin ollen kaksi viikkoa sitten iskenyt paluushokki tuli täysin arvaamatta takavasemmalta. Pyöriskelin yöt valveilla sängyssä pohjamudissa rypien, aamuisin ei tehnyt mieli nousta ylös lainkaan ja hampaita kiristellen poistuin ihmisten ilmoille ainostaan koska oli pakko. Kun olin rypenyt itsesäälissä viikon päivät, totesin, että asiaan täytyy tulla muutos – olenhan profiloitunut positiiviseksi ja aurinkoiseksi persoonaksi enkä nykytilassani täytä edes omia, alennusmyynnistä ostettuja uutuudenhohtoisia tennareitani (on muuten hienot). Olen kieriskellyt tuhkassa, sillä Afrikassa on ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin ja täällä minä vaan napisen, kun on vähän alakuloinen fiilis. Olen kuitenkin kokenut myös puhtaita onnen hetkiä paluuni jälkeen, kun olemme ystävien kanssa tanssineet mökillä aamuviideltä Tiktakin tahtiin pöytien päällä ja maanneet krapulaisina lattialla puhumassa räkäisen naurun höystämiä kakkajuttuja (terkkuja kamut).

Paluushokista pitäisi kuitenkin jonkun tehdä sellainen kattava lentolehtinen, josta siihen ojaan vajonneet löytäisivät apua. Itse löysin avun ystävistä ja aurinko paistaa jälleen, myös kirjaimellisesti. Niin, ja tänään juhlitaan Kalliota eli kotia eli sitä missä mun sydän on.

Utopia aavikolla

Nyt on Suomeen palattu ja aika selvittää tilit eli kirjoittaa Afrikaburnistä. Kyseessä on siis Burning Manin sisarfestivaali Etelä-Afrikassa Karoon aavikolla. Taidefestivaalin ydinarvoja ovat yhteisöllisyys ja luovuus: festivaalikävijät (burners) rakentavat itse koko festivaalikylän, Tankwa Townin. Festivaaleilla ei käytetä rahaa, vaan jokainen tarjoaa omien intressiensä mukaan taidetta, ruokaa, juomaa, elämyksiä, mitä tahansa sattuu keksimään. Kyse ei ole siis vaihdantataloudesta, vaan kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen ja antamiseen. Esimerkiksi meidän leirin viereinen porukka paisteli aamuisin lättyjä ja illan tullen me puolestamme hemmottelimme(?) festarikävijöitä suomalaisella salmiakkikossulla. Kaikki tarpeet juomavedestä lähtien tuodaan kuitenkin paikalle itse ja kukin kävijä vie kaiken mukanaan tuoman pois. Kylä siis rakentuu keskelle aavikkoa tyhjästä ja viikon päästä on kuin mitään ei olisi paikalla tapahtunutkaan.Afrikaburn_MG_3412_MG_3441IMG_1205 _MG_3410 _MG_3324 P1110483Afrikaburn voi olla aikamoinen koettelemus, mikäli säät eivät suosi. Aavikolla sataa harvemmin, mutta muutama vuosi sitten koko alue oli kuulemma tulvinut sadevedestä, ja hiekkamyrskyt ovat melko tavallisia. Meille sattui tuuri, emmekä joutuneet tällaisten extreme-olosuhteiden armoille, mutta yöt olivat niin kylmiä, ettei mikään määrä vaatteita tuntunut olevan tarpeeksi ja nukkuminen kylmässä teltassa oli erittäin epämiellyttävää. Ensi kerralla otan mukaan puhallettavan patjan ja toppatakin

Tankwa Town on täynnä taidetta ja installaatioita, joista suurimmat poltetaan festivaalin päätteeksi – tästä juontuu tapahtuman nimi. Kokonaisuudessaan Afrikaburn on kuin utopia täydellisestä yhteiskunnasta: festivaalilla toimii auttamisen ja lahjoittamisen kulttuuri ilman odotuksia vastapalveluksista ja se on turvallinen ja vapaa ympäristö vailla sosiaalisia rajoitteita. Afrikaburnissa on täysin tavallista kulkea alasti ja ajella ympäriinsä lohikäärmeen sisällä. Itse olen kuitenkin sen verran rajoittunut, että pidin vaatteet visusti päällä.P1110589P1110609P1110576Parhaimmillaan Afrikaburn on kuin bileet 10 000 parhaan kaverin kanssa. Olen pitänyt festivaaliranneketta huhtikuusta lähtien ja kesäkuussa Mosambikissa tuntematon huikkasi perään ja näytti omaa rannekettaan ja vinkkasi silmää, ihan kuin jakaisimme jonkun syvemmän salaisuuden. Utopistista vaikutelmaa korostaa täydellinen eristys ulkomaailmasta – paikalle päästäkseen joutuu ajamaan muutaman tunnin verran jokseenkin arveluttavassa kunnossa olevaa soratietä keskellä aavikkoa, eikä perillä ole toivoakaan puhelinsignaalista, mikä jo itsessään on aika radikaalia älypuhelinsukupolvelle. Mikäli kaveriin halusi saada yhteyden, piti jättää viesti liitutaululle.

Festivaali kestää kokonaisen viikon, mutta me emme voineet luentojen vuoksi viettää aavikolla koko viikkoa. Viisi päivää oli kuitenkin sopiva aika, sillä olimme pakanneet vuokra-automme niin täyteen, ettemme olisi mitenkään saaneet mahtumaan mukaan tarpeeksi vettä ja ruokaa kahdelle lisäpäivälle. Ja täytyy myöntää, että suihku ja hiusten pesu tuntui erityisen hyvältä viiden aavikolla vietetyn vuorokauden jälkeen. Kaiken kaikkiaan kokemus oli aivan mahtavan taianomainen, vaikka olimme nostaneet odotukset taivaisiin ja pelkäsimme pettyvämme. Tämä oli kuitenkin se ehdottomin juttu, jonka halusin Etelä-Afrikassa kokea.

Kuvista tuhannet kiitokset Herman Van Zylille, Jenni Hämäläiselle ja Milla Kalliolle. Thank you for the photos Herman! x

Stay tuned, paluufiiliksiä tulossa!

Kivinen tie Kapkaupungin talvesta Mosambikin rantamaisemiin

Lomaterveiset Mosambikista! Olen ollut tien päällä nyt jo lähemmäs kolme viikkoa, mutta aika on kiitänyt hurjaa vauhtia ja olen päässyt jo Mosambikiin asti. Suoraan sanottuna mulla oli aika kova kiire päästä aurinkoon; sää Western Capella oli aivan kaamea ja mulle iski ilkeä flunssa. Ensimmäiset lomapäivät menivät lähtöjärjestelyissä, sillä mikään ei hoitunutkaan yhtä mutkattomasti kuin olin olettanut. Pääsimme kuitenkin lopulta jättämään Stellenboschin taakse ja aloittelemaan lomaa Kapkaupunkiin. Tarkoituksenamme oli kiivetä Pöytävuorelle ennen lähtöämme Johannesburgiin, mutta jokainen päivämme Kapkaupungissa oli liian sateinen, pilvinen tai tuulinen. Mulla on siis edelleen, viiden kuukauden jälkeen, tämä Etelä-Afrikan ehdoton ykkösnähtävyys kokematta. Muut turistijutut hoidettiin kunnialla ja nyt on Robben Islandit ja District Sixit käyty läpi.IMG_9961IMG_0018Muutaman Kapkaupungissa vietetyn lomapäivän jälkeen jatkettiin junalla kohti Johannesburgia. Olimme kuulleet Shosholoza Meylin Trans Karoo –junamatkasta hyviä kokemuksia, joten päätimme hypätä junan kyytiin 26 tunnin matkalle poikki lähes koko Etelä-Afrikan. Meillä oli junassa oma makuuhytti ja ravintolavaunussa tarjoillaan aamupalaa, lounasta ja päivällistä. Valitettavasti kasvissyöjälle tarjonta on olematon ja elin matkan ajan ruskeilla (paikallisia korppuja) ja sipseillä. Junamatka viivästyi ja kesti loppujen lopuksi kokonaiset 32 tuntia, mikä ei kyllä tullut yllätyksenä. Lennot Kapkaupungista Joburgiin saa usein halvempaan hintaan kuin junamatkan, joten jos aikataulu on tiukka, en suosittelisi junaa, joka on kuulemma lähes poikkeuksetta reippaasti myöhässä aikataulusta.

Johannesburgissa vietimme ensin kaksi yötä Sowetossa, joka on Etelä-Afrikan suurin township. Tämän mustien asuinalueen asukasluvun arvioidaan olevan 5-9 miljoonaa. Paikallisten mukaan Soweto on huomattavasti turvallisempi kuin Joburgin keskusta ja siltä se kyllä vastoin ennakko-odotuksia tuntuikin. Sieltä siirryimme hostelliin kaupungin keskustaan saadaksemme Mosambikin viisumit hoidettua helpommin maan konsulaatista. Aikaisemmin Mosambikin viisumin sai rajalta, mutta nykyään se tulee hankkia etukäteen. Mosambikin viisumikäytännöt ovat jokseenkin värikkäät: Kapkaupungissa hakemusten käsittelyaika oli 24 tuntia, mutta liitteitä ei tarvittu, kun taas Johannesburgin konsulaatissa yllätykseksemme meiltä vaadittiin tulevasta majoituksesta virallinen varausvahvistus, mutta viisumin sai käteen jo saman päivän aikana. Mosambikissa tapaamani brittityttö kuitenkin sanoi saaneensa viisuminsa rajalta, joten tiedä häntä. Meillä tähän hässäkkään tuhrautui monta vierailua konsulaateissa pitkin Etelä-Afrikkaa, mikä viivästytti lähtöämme Mosambikiin.IMG_0124IMG_0143IMG_0133Joburgista jatkoimme Mosambikin pääkaupunkiin Maputoon bussilla ja Maputosta edelleen kohti Tofoa paikallisella minibussilla, chapalla. Chapat ovat pieniä, ne ahdetaan täyteen eikä taukoja pidetä, joten kymmentuntiseksi venynyttä matkaa ei voisi kuvailla miellyttäväksi. Yhteensä junassa ja busseissa on tullut tällä reissulla istuttua noin 50 tunnin verran. Tämä kuitenkin on osa Tofon viehätystä: rantaparatiisiin päästäkseen joutuu ensin vähän kärvistelemään, eikä täältä sitten lopulta tekisi mieli lähteä pois lainkaan. Sää on loistava, hintataso edullinen, kaikki tuntevat toisensa ja olosuhteet surffaamiseen ja sukeltamiseen ovat mainiot. Lisäksi Etelä-Afrikan tilanteeseen nähden täällä on todella turvallista ja pimeänkin aikaan voi ulkona mainiosti liikkua yksin. Viime päivät ollaan yritetty bongailla ryhävalaita maalta käsin, sillä niitä kuulemma on tällä hetkellä tämä rannikko täynnä.

Lupailin kirjoittaa Afrikaburnista jossain vaiheessa, mutta sanat eivät ehkä riitä kuvailemaan kokemusta. Tällä hetkellä nautin laiskottelusta ja merestä ja luen pitkästä aikaa jotain itse valitsemaani (Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys), joten en edes suunnitele matkaa pidemmälle. Hyvää juhannusta! Me vietetään keskikesän juhlaa Afrikan pimenevissä illoissa rannalla.

Matkamuistoja Garden Routen varrelta

Maanisen opiskelu-urakan jälkeen ja uusien matkasuunnitelmien punomisen lomassa mulla on vihdoin aikaa uhrata vähän ajatuksia aiemmille reissuille. Meillä oli lomaviikko huhtikuun alussa, joten suuntasimme kaveriporukalla road tripille. Reissu oli kokonaisuudessaan yllättävän onnistunut, sillä meidän etukäteissuunnittelu oli jokseenkin vajavaista. Toisaalta tykkään reissata ilman tarkkoja suunnitelmia.

Lensimme aluksi Kapkaupungista Port Elizabethiin, joka sijaitsee rannikolla Eastern Capen provinssissa. Meillä oli hävyttömän aikainen aamulento ja pyörimme Port Elizabethissa ainoastaan jokusen tunnin ostamassa telttoja ja odottelemassa koko kokoonpanon saapumista paikalle, sillä halusimme ehtiä Addoon ennen pimeää. Emme ihan onnistuneet tavoitteessamme ja pystyttelimme telttoja pilkkopimeässä leirintäalueella, mikä oli meikäläiselle suhteellisen haastavaa hommaa. Vannoin joskus viitisentoista vuotta sitten maatessani veden valtaamassa teltassa keskellä Kainuun korpea ukkosen jylistessä, etten enää ikinä vietä yhtäkään yötä telttaillen ja siitä pidin kiinni tähän asti. Tällä kertaa ei onneksi satanut vettä, eikä edes ollut ahdasta vaikka sullouduimme kolmisin kahden hengen telttaan.

Addo Elephant National Park on siis nimensä mukaan kansallispuisto, joka on tunnettu erityisesti norsuistaan. Puistossa voi hyvällä tuurilla bongata kuuluisan The Big Fiven (afrikannorsu, leijona, sarvikuono, puhveli ja leopardi) koko komeudessaan – meillä jäi valitettavasti leopardit ja sarvikuonot näkemättä. Ensimmäisen päivän ajoimme omalla autolla pitkin puistoa yhteensä seitsemän tunnin ajan ja toiselle päivälle varasimme game driven auringonnousun aikaan. Näimme valtavan paljon eläimiä ja norsuja, mutta itse tykästyin erityisesti villisikoihin. Etelä-Afrikan tunnetuin kansallispuisto on tietysti Belgian kokoinen Kruger, mutta väittäisin, että Addo on oikein mainio vaihtoehto. Koska Addo on huomattavasti pienempi, sen ehtii koluta läpi päivässä tai parissa, ja eläimiä kyllä ehtii nähdä siinä ajassa niin paljon, ettei suomalaisturrea enää auton vierellä kävelevät elefantit jaksa ihmetyttää.IMG_9010 IMG_9066Jatkoimme Addosta matkaa Jeffrey’s Bayhin surffaamaan. Olimme heränneet aamulla ennen viittä game drivelle, joten olin iloinen etten ollut ratissa vaan sain torkkua takapenkillä. Ajaessamme läpi Eastern Capen en voinut muuta kuin ihmetellä sen erilaisuutta verrattuna Western Capeen. Täällä Länsi-Kapilla luonto on huomattavasti kuivempaa ja kaikissa ilmansuunnissa kohoaa vuori tai pari, joten kaiken alleen peittävä vihreä kasvusto lumosi ihan täysin.

Jeffrey’s Bayssa ei suoraan sanottuna ole yhtään mitään nähtävää tai tehtävää jos surffaus ei kiinnosta. Meillä kävi vähän huono tuuri, sillä ensimmäisenä päivänä sähköt olivat poikki, sää kurja ja meri niin myrskyisä ettei sinne ollut kenelläkään mitään asiaa, joten vaihtoehdoksi jäi ainoastaan tappaa aikaa hostellilla. Itse osaan nauttia tyhjän toimittamisesta, mutta jollain hyperaktiivisella tyypillä olisi saattanut napsahtaa hermo. Istuimme iltaa hostellin henkilökunnan ja muiden vieraiden kanssa kynttilöiden valossa juoden lämmintä kaljaa, mikä ei ollut yhtään hassumpi vaihtoehto. Onneksi sähköt kuitenkin palasivat myöhään illalla ja tuulikin rauhoittui, joten pääsimme surffaamaan seuraavina päivinä. Jay Bayn Dolphin Beachilla kuulemma bongaillaan delfiinejä lähes päivittäin. Itse en erityisemmin delfiineistä pidä, mutta muuten puitteet surffaukseen olivat kohdallaan – onhan se yksi Etelä-Afrikan tunnetuimmista spoteista. IMG_9308 IMG_9321Luin ennen Etelä-Afrikkaan tuloani Garden Routen varrella keskellä metsää sijaitsevasta Wild Spirit -nimisestä hostellista Tuntemattomaan ja takaisin -blogista ja olin jo ennakkoon päättänyt, että sinne täytyy päästä. Hostelli oli sopivasti tämän matkan varrella, joten päätimme erakoitua sinne hengähtämään pariksi päiväksi. Jos paikka kiinnostaa, lukekaa edellämainitusta blogista lisää, itse en osaa edes pukea sanoiksi paikan hienoutta. Sanottakoon kuitenkin, että ympäröivä luonto, kotieläimet ja aamujooga tekivät olosta kyseisessä paikassa tosi mukavaa. Ehkä palaan sinne vielä ennen kuin palaan Suomeen. Loppureissu sujuikin sitten ihan sellaisella mennään mihin nenä milloinkin sattuu näyttämään -mentaliteetilla. Näin jälkeen päin harmittaa, etten jaksanut hirveästi ottaa kuvia. Etelä-Afrikka on ehkä maailman fotogeenisin maa ja mulla on kameran rulla täynnä kuvia eläimistä.

Aikani Stellenboschissa alkaa käymään tosi vähiin. Viimeinen tentti on alle kahden viikon päästä ja sen jälkeen painun pois tästä kylästä. Stellenbosch ei jämähtyneisyydessään ihan suoraan sanottuna ole oikein mua varten ja arki täällä on alkanut maistua puulta kun kaikki ns. vapaa-aika on mennyt esseiden, presentaatioiden ja tenttien parissa. Onneksi mulla on puolitoista kuukautta aikaa matkustaa ihan minne huvittaa. Matkasuunnitelmat ovat vielä täysin levällään, mutta mieleni halajaa ainakin Johannesburgiin, Drakensbergiin, Swazimaahan ja Mosambikiin. Victorian putoukset, Namibia ja Malawi kiinnostavat myös, mutta haluan rauhoittua kunnolla ennen kuin hyppään takaisin oravanpyörään Suomeen palatessani, joten parempi pistää jäitä hattuun ja pitää matkasuunnitelmat maltillisina. Yritän kirjoittaa vielä Afrikaburnista ennen tien päälle lähtöäni – siinä vasta onkin kerrottavaa.

Mitä tapahtui ubuntulle?

Eteläafrikkalaiset ovat avoimia, ystävällisiä ja anteliaita. He ovat myös vihaisia ja vihan hedelmät ovat olleet viime aikoina levällään pitkin maailman sanomalehtien sivuja. Viha kumpuaa niin monista eri tekijöistä, että sille on täytynyt löytää kohde – maahanmuuttajat. Muukalaisvihaa perustellaan työpaikkojen viemisellä, mikä kuulostaa kaukaisesti tutulta vähän kotoisammastakin kontekstista. Totta on, että tässä maassa ei ole työpaikkoja, työttömyysprosentti huitelee jossain 25 prosentin paikkeilla ja veroja maksaa alle 10 prosenttia kansalaisista.  Työpaikkoja ei ole edes muualta Afrikasta tänne työpaikkoja varastamaan tulleille.

Uskon vihan olevan eriarvoisuuden, rasismin ja ymmärtämättömyyden sivutuote. Eriarvoisuus kuuluu kiinteästi Etelä-Afrikan nykytodellisuuteen ja historiaan. Itse luulin hyvin virheellisesti ennen maahan saapumistani, että apartheidin päättymisen jälkeen sateenkaarivaltiossa elettäisiin harmoniassa muita kunnioittaen ja erilaisuutta syleillen. Tosiasiassa parikymmenvuotisen demokratian aikana ei räikeää jakoa eri yhteiskuntaluokkien välillä ole saatu tasoitettua ja lakien sijaan ihmisiä erottaa henkinen aita. Rotu (kamala sana) on täällä persoonan määre. Se, oletko musta, värillinen, valkoinen vai aasialainen, on tärkeä tieto ja jos et ole oikein mitään yksiselitteisesti määriteltävää rotua, olet vähän kummallinen. Sain tästä maistiaisen jo täyttäessäni Stellenboschin yliopiston hakupapereita – ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin ilmaisemaan, mitä ihmisrotua edustan. Ennakkoluulot ja stereotypiat operoivat kaikkiin suuntiin ja sateenkaarivaltion muita kulttuureja ei edes yritetä ymmärtää.

Xhosan tunnilla puhuimme rasismista. Opettajasta huokuu jonkinlainen elämänviisaus ja rauha, mutta hän sanoi tuntevansa jatkuvaa vihaa rasismin vuoksi. Laitoksen kokouksissa muu henkilökunta puhuu afrikaansia ja kun hän käyttää puheenvuoronsa puhuen isiXhosaa, muut närkästyvät, sillä eihän heidän voi olettaa ymmärtävän. Kielikiista repii yliopistoa, sillä läheskään kaikki eivät osaa afrikaansia, mutta osaa kursseista ei ole tarjolla englanniksi. Tämä on johtanut hassuihin kursseihin, joissa opetus tapahtuu kahdella kielellä tai joissa opetuskieltä osaamattomille tarjotaan korvakuulokkeet, joihin salin nurkassa istuva kääntäjä tulkkaa luennot. Xhosan opettaja sanoi olevansa iloinen saadessaan opettaa meidän kymmenen hengen ryhmää, mutta pahoillaan siitä, että ainoat, jotka haluavat oppia hänen kieltään ja ymmärtää hänen kulttuuriaan, ovat vaihto-oppilaita muista maista.

Itse jouduin epämukavaan keskusteluun eurooppalaisuuteni tähden. Koska olen europpalainen, olen kolonialistien jälkeläinen, joten olen etuoikeutettu ja olen tullut maahan alistaakseni paikallisia ”alkuperäiskansoja” . Logiikka puuttuu tästä ajatusketjusta täysin, mutta se osoittaa, miten syviä historian jättämät arvet ovat. Ja alkuperäisyys on tässä maassa melko moniselitteinen termi. Monien mielestä paviaanit ovat tämän maan ainoa alkuperäiskansa.

Näköalattomuus johtaa konflikteihin ja sisällä jatkuvasti kytevä viha purkautuu väistämättä jossain vaiheessa. Mitä tapahtui Mandelankin markkinoimalle ubuntulle? Desmond Tutua lainataksen ubuntulla tarkoitetaan jotakuinkin seuraavaa: my humanity is inextricably bound up in yours – ihmisyyteni on erottamattomasti sidottu omaasi. Yksinkertaistettuna ubunutulla tarkoitetaan ihmisten välistä kunnioitusta ja huomioimista ja sitä tämä maa tosiaan kaipaa.

 

 

 

 

Loman ja opiskelun epätoivottu epätasapaino

Hohoi! En ole kuollut enkä edes unohtanut blogia, vaikka takana onkin pitkähkö hiljaisuus. Syytän lähinnä mielipuolista opiskelutahtia ja viikko sitten päättynyttä lomaa. Helpotusta ei ole tiedossa ennen toukokuun loppua ja tälläkin hetkellä pitäisi ennemmin lukea huomiseen tenttiin, mutta ajattelin tehdä pikapäivityksen ja viikonloppuna yrittää kirjoittaa ajan kanssa. Jatkuva opiskelukiire on siis aivan järjetön ja ehdin jo ajautua täydelliseen synkkyyteen ennen lomaa, sillä en minä kyllä tätä tilannut kun Afrikkaan opiskelemaan lähdin. Mutta. Pikaisesti kuvia ja muutama ajatus.

Harmittaa: Loman loppuminen. Takana ikimuistoinen road trip kaveriporukalla Port Elizabethista Addo Elephant National Parkin ja Jeffreys Bayn ja muutaman muun välietapin kautta Garden Routea pitkin takaisin Stellenboschiin. Reissuun sisältyi eläimiä, huikeita maisemia, mielenkiintoisia ihmisiä, surffausta, joogaa, hippeilyä, hävinneitä tavaroita ja totta kai autossa istumista. Äiti ja isäkin kävivät kylässä, mikä oli mukava piristävä tuulahdus pohjoisesta. Nyt saankin sitten pitkälti viettää illat ja viikonloput kirjojeni kanssa kunnes lukukausi loppuu. IMG_9080 IMG_9095Innostaa: Viikon päässä häämöttävä Afrikaburn, joka on Burning Manin sisarfestivaali Karoon aavikolla. Festivaali vaatii osallistujiltaan melko tarkkaa suunnittelua, sillä kaikki pitää vedestä lähtien tuoda paikalle itse eikä raha ole käypää valuuttaa Tankwa Townissa. Kyseinen taidefestari onkin sitten ainoa hengähdystauko ennen kesäkuuta ja talvilomaa.IMG_9325 IMG_9342IMG_9449 IMG_9446Puhuttaa: Rasismi. Aihe on eri muodoissaan ollut pinnalla täällä pitkään. Stellenboschin yliopistossa puhututtaa kielikiista ja kansainvälisessäkin mediassa leviävät uutiset muukalaisvihasta. Surullista on, että hyväosaisia paikallisia ei näihin asioihin vaikuttaminen näytä kiinnostavan. Hiljaa pysyminen kertoo joko asenteista tai kyllästymisestä jatkuvaan muutokseen ja tyytymättömyyteen.

Palaan asiaan heti kun löydän sopivan hetken.

Tämä maa kaipaa feministejä

Kansainvälinen naistenpäivä ei ole mikään juttu Etelä-Afrikassa, enkä ihmettele yhtään. Sateenkaarivaltiossa on yhtä monia erilaisia kulttuureja kuin kieliä, mutta kaikkia niitä yhdistää perinteinen näkemys miesten ja naisten rooleista. Minulta on kysytty monesti täällä, olenko feministi, ja saan usein silmienpyörittelyä osakseni vastatessani myöntävästi kysymykseen.

Stellenbosch on afrikaanerikaupunki, mikä sukupuoliroolien kannalta tarkoittaa hyvin konservatiivista jaottelua. Pojat ja tytöt erotellaan omiin asuntoloihinsa ja näiden asuntoloiden asukkeja sitten paritetaan keskenään perinteisin soidinmenoin. Kaupunkiin tullaan kuitenkin opiskelemaan ympäri maata, ja näissä valkoisten heteroafrikaanerien parinmuodostusrituaaleissa muut jäävät auttamatta sivuun. Olen kuullut, että monet afrikaaneritytöt tulevat nimenomaan Stellenboschiin opiskelemaan vain ja ainoastaan löytääkseen itselleen afrikaanerimiehen elättäjäksi ja jättävät opinnot kesken kun sellainen löytyy. Afrikaanerisanonta ”women should be barefoot, pregnant and in the kitchen” on edelleen täysin elinvoimainen. Ja moniavioisuus muissa paikallisissa kulttuureissa on sitten taas asia erikseen, suunnannäyttäjänä itseoikeutetusti maan presidentti Jacob Zuma vaimoineen.

Kun Stellenboschissa tapahtui jokunen viikko sitten raiskaustapaus, joka sai osakseen paljon huomiota, meidänkin asuntolan (jossa yleisestä käytännöstä poiketen asuu molempien sukupuolien edustajia) asukkaille tuli sähköposti, jossa poikia muistutettiin, että Etelä-Afrikassa naiset joutuvat elämään jatkuvassa seksuaalisen väkivallan pelossa, joten ennen kaikkea heidän tulisi kunnioittaa naispuolisia kanssa-asukkaitaan ja ehkäistä pelon ilmapiiriä omalla käytöksellään. On arveluttavaa tosiaankin, että asiasta joudutaan muistuttamaan. Viime perjantaina yliopistolla järjestettiin marssi yhdenvertaisuuden puolesta edellämainitun raiskaustapauksen ja muutaman rasistisen selkkauksen jälkiseurauksena. Marssiin osallistui naurettavan pieni joukko opiskelijoita, vaikka tempausta mainostettiin kaikissa kanavissa. Kuitenkin asia koskee tässäkin kaupungissa suoraan jokaista, joka ei ole valkoinen afrikaanerimies. En tiedä kumpi on syy vähäiseen osallistujamäärään: välinpitämättömyys vai tunne, ettei asioihin pysty vaikuttamaan.

Feministiksi tunnustautuva saa silmienpyörittelyä osakseen myös Suomessa.Tässä asiassa Ruotsi on edelläkävijä – luin päivän Hesarista, että noin puolet ruotsalaisista sanoo olevansa feministejä. Olin ylpeä, kun paikallinen ystäväni kertoi lukeneensa Suomesta ja erityisesti hänen mieleensä oli jäänyt, että Suomi antoi äänioikeuden naisille ensimmäisenä maana Euroopassa. Miksi meillä feminismi on kirosana? Siinä pohdittavaa naistenpäivän kunniaksi.